Suomen uskonnon-
opettajain liitto ry

SUOL ry:n tehtävä on vaikuttaa uskonnonopetuksen kehittämiseen ja aseman vakaana säilyttämiseen. Liitto valvoo jäsenten etuja ja järjestää tasokasta koulutusta.

Lue Lisää!

Suomen hallitus julkaisi kesäkuussa tasa-arvo-ohjelmansa, jonka johtavana periaatteena on intersektionaalisuus. Julkisessa keskustelussa puhuttiin myös intersektionaalisesta feminismistä, joskaan sanaa feminismi hallitusohjelmassa ei ilmeisesti ole. Käsite kirvoitti monenlaista keskustelua ja politikointia. Ministeri Ohisalon mukaan intersektionaalisuus voidaan määritellä seuraavasti: se on tarkastelutapa, jossa huomioidaan, että ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat useat eri taustatekijät. Näitä tekijöitä ovat esimerkiksi sukupuoli, sosioekonominen tausta, asuinpaikka, alkuperä, perhetausta, koulutus, ikä, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti sekä sukupuolen ilmaisu. Samalle henkilölle voi kasautua useita syrjintään vaikuttavia tekijöitä.

Olen miettinyt, miten tämä liittyy uskonnon opettamiseen. Kuten tunnettua, opetamme uskontoja ja etiikkaa, mutta olemme enemmän ja enemmän, ainakin luterilaisessa uskonnossa, liukuneet opettamaan erilaisten kulttuuristen ilmiöiden (joihin uskonto liittyy) tarkastelua ja lukemista. Media tuottaa jatkuvasti keskusteluaineistoa oppitunneillemme: Homoseksuaalisuus ja sukupuolten moninaisuus sekä raamatuntulkinta ovat enemmän tai vähemmän esillä. MeToo-liike toi vakavaan keskusteluun naisten kohtelun, Black Lives Matter-liike taas monin tavoin vaikuttavan rasismin ja kulttuurisiin stereotypioihin perustuvien tuotenimien uudelleenpohdinnan. Yhteiskunnallinen ja sosiaalisen median keskustelu ei enää sulata sellaista ajattelua tai käytöstä, joka vielä 10 vuotta sitten oli “normaalia”. Näkemykset ovat myös jyrkentyneet ja polarisoituneet. Puhutaankin identiteettipolitiikasta, jossa keskeistä ei ole enää se, mistä puhutaan, vaan se, miten asemoidut keskusteluun ja kenen joukoissa seisot. 

Kuluneena kesänä erilaiset kohut ovat seuranneet toistaan: Suomen Perusta - ajatushautomon jo hyllytetty kirja sekä kenttäpiispa Särkiön blogiulostulo. Molemmissa käsiteltiin syntyvyyttä ja sukupuolirooleja. Suomen Perustan ja Särkiön teksteissä oli eri painotuksia, mutta yhteistä oli ajatus punavihreästä, kulttuurimarxilaisesta eliitistä, joka tieten tahtoen pyrkii heikentämään perinteisiä perhe- ja muita arvoja. On totta, että syntyvyys, avioliitto, ihmisten identiteetit ja mielenterveys ovat monin paikoin ongelmissa, mutta ratkaisuksi ei riitä syyttely tai paluu vanhaan tuttuun ja turvalliseen (1950-luvun) maailmaan, jossa miehet olivat miehiä ja naiset naisia ja kaikilla omat tehtävänsä. Nykyongelmien syyt ovat moninaiset, eivätkä ne johdu yksinomaan seksuaalimoraalin höltymisestä, maahanmuuttajista tai marxilaisuudesta.

Intersektionaalisuus-termin ideana on nähdäkseni tuoda näkyväksi se, että maailmaa ei kerta kaikkiaan voi selittää yksinkertaisesti. Uskontojen sisäisen monimuotoisuuden ajatus on sille sukua: Uskonnoilla on monet kasvot ja samakin uskonto ilmenee eri kulttuureissa eri tavoin. Uskonto kantaa sisällään arvoja, joiden pätevyyttä täytyy yhä uudelleen arvioida. Uskonnon ja kulttuurin ilmiöiden ymmärtämiseksi tarvitaan taustoittamista, tietoa historiasta ja paljon keskustelua. Tätähän me uskonnonopettajat teemme joka päivä, oppilaiden ikätasolle sopivalla tavalla. Tarkastelukohteenamme ei ole vain Suomi, vaan koko maailma. Pohjimmiltaan keskustelussa on kyse ihmisyydestä ja ihmisoikeuksien vakavasti ottamisesta. Jos niitä ei oteta todesta, myös uskonnon opettamisen mielekkyydeltä putoaa pohja. 

Tämän lehden teemana on sota ja rauha ja se sisältää mm. kenttäpiispa Pekka Särkiön haastattelun.  Katsomme, että hänellä on osaamista sodan etiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Koska ihminen ei ole redusoitavissa yhteen mielipiteeseensä, julkaisemme haastattelun tässä lehdessä. 

Näyttää siltä, että nykymaailmassa emme taistele vain omia taisteluitamme, vaan yhä vahvemmin on alettu ymmärtää, että olemme verkottuneet toisiimme näkyvin ja näkymättömin punoksin. Enää ei voi olla meitä ja heitä. Martin Niemöllerin runo (vuodelta 1946) kuvaa mielestäni osuvasti tätä asetelmaa: 

Ensin ne tulivat hakemaan sosialistit, enkä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysaktiivit, enkä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistysaktiivi.
Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.

Kaikenlaisten taisteluiden keskellä toivotan teille jokaiselle innostavaa alkanutta lukuvuotta.

Tuovi Pääkkönen
puheenjohtaja(a)suol.fi

Teksti on julkaistu myös Synsyguksessa 4/2020